Helsingin uusi terveysasemajohtaja Olli Huuskonen lausui Helsingin Sanomien haastatttelussa 10.1.2017: ”Masentunut saattaa valittaa vaivojaan ja kipujaan, vaikka hyötyisi yleislääkäriä enemmän psykoterapiasta".
http://www.hs.fi/paivanlehti/10012017/a ... a51ae2f580

Lukematta tuota artikkelia voin osittain yhtyä otsikon mielipiteeseen. Olen itse kokenut asiat niin.

Nimittäin minulla on ollut viimeisen kuuden vuoden aikana useita erilaisia somaattisia oireita: mm maha-suolikanavan oireita, seksuaalisen kiinnostuksen häviämistä, niska-pää alueen lihasten jännitystiloja ja kipuja, huimausta, toistuvia infektioita. Nämä oireet huolestuttavat minua enemmän silloin kun olen ollut masentuneempi. Ne tuntuvat kovemmilta silloin kun olen ollut masentuneempi. Olen tehnyt turhia reissuja lääkäreihin useita kertoja johtuen siitä, että oireet tuntuvat kovilta ja huolestuttavat minua ja sitten kun masennus on helpottanut, samat oireet eivät ole tuntuneet missään. Ne ovat olleet todellisia mutta eivät hoitoa vaativia. Psykologin vastaanotolla olisi voitu rauhoitella minua siitä, että turhat vaivani eivät ole sen kummempia vaan vain osa psyykkistä sairauttani.

Mutta....samaan hengenvetoon pitää sanoa, että osa oireista on ollut silti tarpeen katsoa. Gastroenterologian lääkäri väitti minulla olevan kaksi eri somaattista oiretta: suolistokivut ja se, että kirjoitan hyvin tarkkaan oireitani muistiin oirepäiväkirjaani. En olisi saanut suoliston tähystystä jos en olisi vaatimalla vaatinut. Ja kuinka ollakaan gastroenterologi oli väärässä, sillä tähystyksessä selvisi, että oireeni eivät olekaan somaattisia vaan minulta löytyi Crohnin tauti. Oirepäiväkirjaa taas pidin ravitsemusterapeutin ja työkokeilun järjestäjäpsykologin pyynnöstä mutta asenneongelmainen lääkäri syytti minua heti somatisoinnista. Tähystyksessä taas ilmeni, että somaattiset oireet, joita olin pitänyt vaarallisina sydänoireina, olivatkin suoliston oireita ja harmittomia sellaisia.

Oireiden tutkiminen on tarpeen sairauksien poissulkemisen takia ja psykiatrisella hoidolla on paikkansa mutta ongelmalliseksi asian tekee se, että osalla potilaista on sellaisia todellisia oireita, jotka liittyvät harvinaisiin ja monelle lääkärille tuntemattomiin sairauksiin, mitkä pitäisi kuitenkin diagnosoida.

Asialla on siis kaksi puolta.

Minun on kyllä vähän vaikea tajuta, millä asiantuntemuksella psykologi voisi kertoa, että jostain somaattisesta oireesta ei tarvitse huolestua. Ja jos oireiden pahanlaatuisuus on joka tapauksessa suljettava pois lääkärin toimesta, niin mihin sitä psykologia enää sitten tarvitaan?

Sehän nyt vasta olisi kallista yhteiskunnalle, että ensin mennään oireesta x lääkäriin kuulemaan, että ei aihetta huolestua ja sitten vielä perään psykologille, joka toistaa sanoman.